Kohtaamisia työkoirakoululaisen kanssa
Työtehtävissään liikkuvat hyötykoirat herättävät ympärillään usein ihastusta ja uteliaisuutta, mutta myös epämääräisiä varovaisuuden ja tietämättömyyden tunteita. Tiedän tämän hyvin myös omasta kokemuksesta, ajalta, jolloin näiden erilaisten ihmisiä avustavien työkoirien maailma tuntui kaukaiselta asialta.

Tänä päivänä arkeamme rikastuttaa tammikuussa -20 hypokoiraopintonsa aloittanut sileäkarvainen kettuterrieri Viku (Wolfheart Virginia). Vikun tehtävänä on toimia tyypin 1 diabetesta sairastavan tyttäremme omahoidon ja itsenäistymisen tukena hälyttämällä elektronisia mittareitakin tarkemmalla hajuaistillaan verensokerivaihteluja, ilmoittaen niistä tyttärelle itselleen tai tarvittaessa vanhemmalle, jopa ulkopuolisille. Diabeetikkoa avustava koira, hypokoira, tuo myös tilanteen niin vaatiessa tarvikkeita diabeetikolle – kuten sokeripitoista syötävää tai juotavaa.

Hypokoira -nimitys tulee sanasta hypoglykemia, joka tarkoittaa alhaista verensokeria.
Diabeetikoilla verensokeri saattaa laskea huomaamatta vaarallisen alas, mikä johtaa tajunnan alenemiseen, toimintakyvyttömyyteen ja pahimmillaan tajunnanmenetykseen. Hypokoira voi ilmoittaa myös korkeasta verensokeritasosta eli hyperglykemiasta ja niiden jopa hengenvaarallisista seurauksista, ketoaineista. Jokainen koira koulutetaan vastaamaan tarvitsijansa henkilökohtaisia tarpeita. Meillä pääpaino on ollut hypo-ilmaisussa, eikä syyttä; niitä on välillä koettu seitsemätkin päivässä. Vikun ilmaisutapa on pääasiassa kuonolla tuuppiminen jalkaan, mutta tilanteen pitkittyessä tulee mukaan myös järeämmät keinot, kuten ääni, etutassuilla kaivaminen ja päällä hyppiminen. Vikun tehtävä on toisin sanoen huomion herättäminen ennen kuin veren glukoosi painuu liian alas. Henkilökohtaisten avustavien koirien kummallinen käytös kannattaakin laittaa merkille, jos sellaista kohtaa, sillä joskus se on keino hakea apua. Joillakin koirilla on mukanaan esimerkiksi kotelo tai tasku, johon on kirjoitettu tietoja ihmisensä sairaudesta tai hoitamisesta kohtauksen aikana.

Viku avasi mukanaan myös monia uusia näkökulmia, joita ei koskaan tullut itse aikaisemmin kunnolla ajatelleeksi. Varmasti merkittävimmät niistä liittyivät hyötykoiraoppilaan kanssa liikkumiseen ihmisten parissa, joihin vasta oma kokemus toi parempaa ymmärrystä.

Koulutusrauha
Teoriassa on selvää, ettei mitään työtä tekeviä tai tehtäviään opettelevia koirakoita tarpeettomasti häiritä. Monet tämän tietävät, ja monesti virka- ja muiden työkoirien valjaista tai taluttimista voi löytyäkin ihan erikseen tähän viittavia "ei saa koskea", "koulutuksessa" -merkkejä. Merkityt liivit jo itsessään ovat merkkinä työhön keskittyvästä koirasta. Työkoirien yleisestä kohtaamisetiketistä on saatavilla paljon asiatietoa ja toisaalta myös siitä, kuinka ihan kaikki koti- ja harrastuskoirat on suositeltavaa kohdata. On hyvä tiedostaa se vakiintunut käytäntö, että esimerkiksi keltaista päällään tai taluttimessaan tunnustava koira saattaa tarkoituksella signaloida suurempaa tilantarvetta ympäristölleen, syystä tai toisesta. Yleinen harhakäsitys on, että keltaisella huutomerkitty koira on aggressiivinen ja siksi kierrettävä kauempaa. Toki voi olla, mutta yhtä todennäköinen syy on myös peruskoulutuksen vaihe, rescue-koiran kotiuttaminen tai muun uuden käytösmallin opettaminen. Ehkei edes mikään edellä mainittu.

Työkoirat, kuten kaikki muutkin koulutuksessa olevat koirat, opettelevat asioita omassa tahdissaan ja luultavasti myös todella laajan skaalan erilaisia asioita. Jokaisella heistä on omat kehityskaarensa ja kenties myös haasteensa, joita saatetaan työstää vuosia. Työskentelevä koira ei ole koskaan valmis. Yleispäteviä ohjeita kaikkiin kohtaamistilanteisiin onkin, että muita koiria ei tuoda luokse vaihtamaan neniä, hihnassa ei lajitovereita tervehditä, ilman lupaa ei ihmisetkään lähesty. Annetaan rauha, ei jäädä turhaan tuijottelemaan jos on mahdollista liikkua poispäin, eikä jässähdetä tahallisesti aloilleen varsinkaan sen oman koiran kanssa. Päästetään harjoitteleva koirakko sujuvasti jatkamaan matkaa tai pois tilanteesta määrittämään itselleen sopivampaa sijaintia, jos väistäminen luontevasti vain onnistuu. Ymmärretään, että ohjaajalla on toimintaansa omat koiralähtöiset syynsä, vaikkeivat aina avaudukaan ulkopuoliselle.

Eikä ne ehkä edes näytä järkeville. Kuten ei taida näyttää esimerkiksi mörköikää taklaavalle koiralleen "imuli on hywä kaweli" -mantraa lässyttävä ohjaajakaan, joka jää silittelemään ja taputtelemaan siivousvälineitä avautuvassa ja kaikuvassa ostoskeskuksessa, koiran ihmetellessä vieressä vähintään yhtä hölmönä kuin satunnaisten ohikulkijoidenkin.

Lähtökohtaisesti siis jokaiselle toimintatavoiltaan vieraalle koirakolle tulee suoda tilaa eikä ketään lähestytä ilman lupaa, olipa tämä työliiveissä, keltaisissa huomioväreissä, tai ilman niitä. Tämä lähestyminen tarkoittaa myös koiran puhuttelua ja katsekontaktin ottamista, mitä moni ei tule ajatelleeksi.

Mutta, mikäli näyttää ettei ohjaaja ei ole täysin uppoutunut koiraansa ja keskellä silminnähden hankalaa tilannetta, oman kokemukseni perusteella hänelle saa kyllä puhua. Lupaa ihmisen puhutteluun ja kanssakäymiseen saa aina kysyä. On sallittua olla utelias ja tiedustella, silloinkin jos on jostain epävarma. Luultavasti useimmat ohjaajat, itseni mukaan lukien, jakavat mielellään tietoa ja kertovat omista kokemuksistaan, näkemyksistään sekä toiveistaan sen suhteen, kuinka on parasta toimia juuri heidän kanssaan. Vastaavasti on mukavaa kuunnella muiden ajatuksia. On luonnollista – ja näin suomalaisessa kulttuurissa jopa varsin virkistävää vaihtelua – että koirat herättävät mielenkiintoa, aiheen yhdistäessä ihmisiä ja murtaessa sosiaalisia muureja. Jos haluat ilmaista vain ihastuksesi tai tukesi, koiralle lässyttäminen ihmisen ohi on kyllä hyvin yleistä, mutta suositeltavaa se ei ole. Ohimennen suotu hymy tai näytetty peukku suoraan ohjaajalle on paras tapa, joka menee takuulla perille liioin koiran tai ihmisensä keskittymistä häiritsemättä.

Itse arvostan näitä kanssaihmisiä, jotka tiedustelevat hienovaraisesti onko koira töissä, saako meitä puhutella. Yleensä aina koira on kuin onkin duunimuudia treenaamassa, mutta itse pysähdyn useimmiten mielelläni jutustelemaan ja vastailemaan kysymyksiin. (Siis nyt kun koulutuksen tässä vaiheessa en tarvitse olla enää koko aikaa kyynärpäätäni myöten herkkupussin pohjia epätoivoisesti kaivelemassa, pitäen samalla fokusta sataprosenttisesti koirassa ja ympäristön lukemattomissa muuttujissa. Kovin on tuoreessa muistissa sekin aika, jolloin tuntui mahdottomalta pysähtyä ketään edes tervehtimään – suunnilleen lentäessämme koiran kanssa tilanteiden läpi, herkut käsistä joka ilmansuuntaan sinkoillen. Itse asiassa joissain asioissa harrastamme samaa matalakiitoa yhä edelleen...)

Silloin tällöin meiltä tullaan kysymään, voisiko omalla toiminnallaan olla meille jotenkin hyödyksi, tai vastaavasti aiheuttaako jokin haittaa. Monta kertaa olemme saaneetkin spontaaneja treenitilanteita aikaiseksi ulkopuolisten avustuksella. Joskus taas kaupan henkilökunta on esimerkiksi halunnut informoida sisään tulevia asiakkaitaan heidän tiloissaan harjoittelevasta hypokoiraoppilaasta, mikä tuottaa meille hiukan enemmän työskentelyrauhaa ja tiedottaminen palvelee vastaavasti myös asiakkaita. Olen ottanutkin tavaksi ottaa yleensä etukäteen yhteyttä paikkaan, jonne suunnittelen treenireissua, jotta paikan päällä voin keskittyä olennaiseen. Silloin henkilökunta on tietoinen siitä mitä olemme tekemässä ja millaista häiriötä saatamme mahdollisesti aiheuttaa. Esimerkiksi hypojen ilmaisuharjoitus voi muuttaa koiran käytöstä sen verran paljon, että se herättää ylimääräistä huomiota vaikkapa kirjaston kaltaisissa olosuhteissa.

Toisaalta on tärkeää, ettei elämää tai toimintaa lopeteta harjoittelevan koiran ympärillä, kaiken kuuluu jatkua normaalisti. Yhteiskuntakelpoiseksi sukeutuva koirakansalainen sopeutuu olosuhteisiin ja muuttuviin, erilaiseen tilanteisiin opittuaan sietämään monenlaisia häiriöitä mahdollisimman kontrolloitujen, suunniteltujen ja malttia kasvattavien harjoitusten avulla, omien valmiuksiensa tahdissa. Vastaavasti yhteiskuntakelpoisuutta tavoitteleva ohjaaja osaa lukea koiraansa, erilaisia tilanteita, ottaa ne haltuunsa ja sanoittaa tarpeensa selkeästi – tuoden esiin myös omat rajansa ja rajallisuutensa.

Itsekin vasta näin nelikymppisenä opin sanomaan ihmisille 'ei' .Kiitos tämän koiran, jonka keskittymistä ja suoriutumiseen vaadittavia rajoja oli sattuneesta syystä rohkaistuttava suojaamaan, omiani siinä ohella.

Monien muuttujien maailma
Kaikki ei kuitenkaan ole ennakoitavissa, joten aina on ja tulee olemaan vastassa myös yllätyksiä. On paljon heitä, jotka eivät edes huomaa tai näe, että koira on koulutuksessa tai töissä. Lapset eivät luonnollisestikaan tätä ymmärrä. Nopeasti muuttuvissa tilanteissa ja ylipäätään koirien kanssa sattuu monenlaisia arviointivirheitä – puolin ja toisin – ja lisäksi voi tulla vastaan asenneongelmia ja väärinkäsityksiäkin. Me ohjaajat olemme tavan tallaajia ja koirat tavallisia hännänheiluttajia, joilla on vain paljon taitoja omassa kuplassamme opeteltavana ja huomioitavana.

Ehkä haluasimme ottaa huomioon muita ihmisiä enemmänkin, kommunikoida ja oikoa käsityksiä, mutta se ei vain onnistu, emme ehdi tai yksinkertaisesti huomaa tehdä sitä ajoissa. Saatamme antaa koiraan keskittyessämme jopa tylyn kuvan. Kuten esimerkkinä omakohtainen kokemus taannoin eräässä kaupassa, jossa ahtaalla käytävällä tuli eteen useita tiiviitä ohituksia turvaväleistä välittämättä. Kohdallemme muodostui hetkellisesti rypäs, jossa aivan meidän vierestä kulki useita ihmisiä yhtenä virtana. Eräällä heistä oli kädessään lähes piilossa jokin kettuterrierin mielenkiinnon nanosekunnissa virittävä avaimenperä tai muu vastaava houkutteleva (lue: kissanlelua erehdyttävästi muistuttava) esine, jonka kohdalla kokelaamme nousi takatassuilleen yltääkseen sitä haistelemaan. Jos olisin huomannut ennakoida, olisin ehtinyt sanomaan rauhallisesti kannustaen käskyn 'ohi', joka tarkoittaa meillä yleistä luopumiskäskyä. Mutta en ehtinyt tekemään mitään, joten ohittamiskäsky tuli senkin edestä napakasti ja hämmentyneen painokkaasti, auttamattomasti ainakin sen sekunnin myöhässä.

"OHI!"
Tämä nainen, joka rauhallisesti kulki vierestämme esine käsissään ja kohdallamme joutui hieman jarruttelemaan entisestään, sävähti ja kiskaisi kätensä pois. Myöhemmin autoon päästyämme oma jälkikasvu kertoi naisen napanneen lastaan olkapäistä tapahtuneen jälkeen, ja lähteneen kiiruhtamaan hyllyvälistä kauemmas samalla lastaan hoputtaen. Lapset uskoivat naisen jääneen luuloon, että tuo säikäyttänyt rähkämäntin kokoinen territyttö syö hänet, ennen kuin minä menin väliin estämään sankarillisella huudahduksellani tämän tradegian eskaloitumisen.

Mutta, enemmän kuin tuota karrikoidun mielikuvan mahdollisuutta, epäilen henkilön säikähtäneen minua ja omaa reaktiotani. Aivan ymmärrettävästi. Pahoittelut, sinä tuntematon vastaantulija. Olisinpa ymmärtänyt edes pahoitella, varsinkin kun luultavasti jäit miettimään teitkö itse jotakin väärin ja huudahdinko myös sinulle. Itse asiassa saatoin katsahtaa sinua juuri sillä hetkellä, kun suuni avasin. Ehkä et edes huomannut koko koiraa, ennen kuin kohdallasi sille ääneen kajahdin ja koira oli ottamassa selvää sormiesi väleissä pilkottavasta mysteeriesineestä. Olisin varmasti hypännyt sijassasi kattoon itsekin. Toivottavasti jälkikäteen olet ymmärtänyt, että koiraanihan siinä tietenkin käskytin ja näitä tällaisia välillä vain sattuu.

Josta päästään myös asian toiseen puoleen: Koirapelkokin on todellista.
Pyritään siis huomioimaan toisemme ja erilaiset tarpeet – koirilla tai ilman. Ja etenkin nyt niiden koirien kanssa, karvoihin tai statukseen katsomatta. Annetaan tilaa, kunnioitetaan rajoja, toiveita ja jokaisen erilaisia vaiheita. Kysytään lupaa, luetaan ja ennakoidaan muiden aikomuksia, tarkkaillaan tilanteita, sen sijaan että mentäisiin tilanteisiin aina oma etu, tottumus tai mukavuus etusijalla. Joustetaan, väistetään, sovelletaan ja ylläpidetään sujuvuutta. Otetaan asioista, etiketeistä ja käytännöistä selvää, vältetään tekemästä johtopäätöksiä vain omasta kokemuskulmasta käsin. Tiedostetaan, että aina on monia erilaisia tilanteita ja lähtökohtia.

Mari Lindholm
Viku on Hypokoira ry:n hypokoirakokelas.
Seuraa Vikun tiliä Instagramissa: @hypokoirakokelas_viku

Lisätietoja hypokoirista ja hypokoirakoulutuksesta löytyy sivuilta:

• Kennelliitto: Henkilökohtaiset hyötykoirat – Hypokoirat
• Hypokoira ry