Rakkaat lemmikit - Papu ja Claudia-Pia
Eläinten viikkoa vietetään 4.-10.10 välisenä aikana. Kansainvälinen eläinten päivä on 4.10. Eläimet ovat olleet osa elämäämme oikeastaan läpi aikuisikäni. Perheessämme on ollut kotieläimiä aina. Meillä on ollut marsu, gerbiilejä, akvaario, pari hevosta, kissoja... Ja nyt meidän perheessämme on maailman ihanin seitsemän vuotias mopsi herra Papu.

LUOPUMISEN TUSKAA
Lapset ovat kasvaneet ja lähteneet omilleen, kuopusta lukuun ottamatta. Luopumisen tuska ja irti päästäminen on haastavaa, jokainen tietää sen, kun se hetki tulee eteen. Onneksi lapset käyvät kotona ja heidän luonaan voi vierailla.

Eläimistä luopuminen on yksi elämän suuria murheita. Jokainen eläimen omistaja tietää minkälaisen aukon se jättää elämään, kun aika rakkaista lemmikistä on luopua. Ei tuo lohtua se, että rakas karvakaveri eli hyvän pitkän elämän. Ja nyt oli aika mennä. Ei ole helppoa niillä, jotka sairastuvat allergiaan ja joutuvat luopumaan rakkaasta lemmikistään.

Asuimme maaseudulla Vihdissä, vuosia sitten perheessämme oli kaksi kissaa, nimiltään Ulla ja Seppo. He olivat kuin koiria. Ulla istui pyörän korissa, kun kävin pyöräilemässä ja Seppo saattoi aamuisin pojat kouluun, muina isäntinä. He olivat meille kaikki kaikessa. Koska asuimme maalla, kissat luonnollisesti kulkivat pihalla myös vapaina.

Sitä päivää en unohda koskaan, kun Ulla oli ollut kateissa muutamia päiviä. Etsimme kaikkialta, soitimme löytöeläinkodit ja itkimme kotona, mihin Ulla on kadonnut. Iltarukous lasten kanssa oli joka ilta sama; "Rakas taivaanisä lähetä Ulla kotiin, jos hän on eksynyt". Kului päiviä, näin kaupan ilmoitustaululla viestin; oli löytynyt kuollut kissa autotien reunasta. "Soita, jos kissasi on kateissa niin annan tuntomerkit". Soitin numeroon ja selvisi, että olihan se meidän rakas Ulla, joka oli juossut auton alle. Ulla haudattiin kotipihallamme vaahteran alle. Ei mennyt kauaa, kun Seppo katosi ja hänellä oli sama kohtalo. Oli kohalon ivaa, että pariskunta kuoli molemmat pienen ajan sisällä ja samalla ikävällä tavalla. Suru ja ikävä on raastavaa. Päätin, etten ota koskaan mitään eläintä enään. Luopuminen on liian raskasta. Emme kestä enään yhtään menetystä emmekä tuskaa.

EI ENÄÄN LEMMIKKEJÄ
Kunnes eräänän päivänä näin ilmoituksen lehdessä. Mopsi tyttö ja poika etsivät kotia, pentujen emo oli kuollut synnnytyksessä. Pennut ovat kasvaneet keinoemon ruokinnassa. Mieleeni muistui rakkaan ystäväni kommentti joskus kauan sitten; "Jos teille tulisi koira, sen pitäisi olla mopsi". Totesin silloin nauraen: " mopsi, ei ole pelkoa,että tulee koiraa, eikä ainakaan mopsia".
Ei kannata sanoa ei koskaan. Olin matkalla Vantaalle katsomaan tätä orpoa mopsi-poikaa. Jännittyneenä soitan ovikelloa ja hoen mielessäni: " Muista menet vain katsomaan. Ei tarvitse ostaa". Ovia aukeaa ja omistaja avaa oven pentu sylissään. Olin sulaa vahaa samalla sekunnilla ja suustani pääsi:" oi rakas pikku papu, sää niin muutat meille ,me rakastetaan sua". Ja niinhän siinä kävi. Papu herra on nyt seitsemän vuotias. Hän meidän perheen rakkauspakkaus, maailman kiltein, ystävällisin, seurallisin ja fiksuin. Paria asiaa lukuunottamatta täydellinen; hän on aika äänekäs kuorsatessaan ja tuo tuoksu ei ole aina mitä miellyttävin.

Papu tulee hyvin toimeen kaikkien koirien kanssa, hän on kaikki ruokainen. Rakastaa kanaa yli kaiken ja osaa tassulla koputtaa kuppiin, jos on tullut nälkä yllättäen. Mikään ei voita vertaa sille, kun saapuu väsyneenä kotiin, avaa oven niin kuuluu papun herran askeleet, kun hän juoksee vastaan ja hän on ihan ässänä, kun on niin iloinen, häntä heiluen. Ei ole koskaan huonoa päivää hänellä, paitsi jos on suihkupäivä, silloin mökötetään, mutta pikku kanaherkku auttaa tähänkin hätään.

Ylä-tassut kaikille Papu ja Claudia - Pia